Iltasanomien uutisen mukaan Kemin synnytysosasto on päätynyt sulkemaan kaikki isät pois synnytyksistä ja osastoilta siksi, että muutama sairas isä on ollut osastoilla. Lehtikirjoituksessa siteerataan päivystävän lääkärin Piia Viitaniemen sanomana “Meillä oli semmoisia tapauksia, että isä tuli flunssassa, laittoi maskin ja oli yhtäkkiä vastasyntyneiden teholla”.

Ahdistaa lukea tälläistä.

On selvää että sairasta isää tai synnytystukihenkilöä ei tule päästää sairaalaan, mutta tämä periaate jossa kaikki miehet suljetaan sairaalan ulkopuolelle ja naiset päätyvät synnytykseen yksin vaikuttaa syvästi ihmisarvoa loukkaavalta. Miesviha ja laitoskeskeisyys jota tämä päätös henkii on törkeydessään sitä luokkaa että en meinannut tuolilla pysyä kun viimeisillään raskaana oleva ystäväni tähän irkissä linkitti.

Ei hyvänen aika näin. Ei todellakaan!

Synnytys on naisen elämässä yksi merkittävimmistä hetkistä. Ei ole yhdentekevää miten se hoituu – sillä kun on tutkitusti suuri vaikutus sekä varhaiseen vuorovaikutukseen että myös lapsen terveyteen. Henkilökunnalla ei ole todellisuudessa aikaa olla läsnä kokoajan. Ilman tukihenkilöä synnyttäminen tarkoittaa siis sitä, että nainen hylätään huoneeseen kipuineen ja pelkoineen täysin yksin. Tämä mielestäni vastaa kidutusta.

Länsi-Pohjan sairaanhoitopiiri kertoo nettisivuillaan, että “osastomme keskeiset toimintaa ohjaavat arvot ovat asiakaslähtöisyys ja perhekeskeisyys. Perhe huomioidaan koko hoitoprosessin ajan. Synnytyssalissa pyrimme hoitamaan lapsen syntymän perheen toiveita kunnioittaen mahdollisimman turvallisesti. ”

Tämä ratkaisu, johon nyt on päädytty ei ole perhekeskeistä, inhimillistä eikä myöskään perustu lääketieteellisiin todellisiin uhka-arvioihin. On selvää, että jokainen henkilö sairaalassa kantaa bakteereita ja viruksia muassaan, mutta asioita pitää voida ratkaista muillakin tavoin kuin erottamalla isät vaimoistaan ja vastasyntyneistä lapsistaan. On myös selvää, ettei vastasyntyneiden teholle pitäisi ylipäätään olla vapaata pääsyä missään tilanteessa – vierailijoiden kunto pitäisi ilmanmuuta aina tarkastaa ainakin silmämääräisesti.

Synnytyksen sujuvuuteen vaikuttaa fyysisten tekijöiden mukaisesti myös kannustus jota äiti kokee synnytyksessä saavansa. Hoitokäytäntöjen kannustavuudella on tutkitusti merkittävän suuri vaikutus sille, miten paljon äiti objektiivisesti käyttää kivunlievitystä ja miten hän jälkikäteen subjektiivisesti kuvaa synnytyskipunsa. Ideaalitapauksessa äiti kokee synnytyksen aikaisen kivunlievityksen olleen riittävä huolimatta siitä, miten paljon tai vähän sitä on annettu.

On täysin keski-aikaista yritää esittää, ettei sairaalatiloihin pääsyn edellytyksenä voida tehdä pikaista terveysarviota esim. mittaamalla isältä kuume ja pakottamalla isät suihkun kautta sairaalavaatteissa eteenpäin – ottaen huomioon että tällä tavoin toimitaan mm. erään sairaalan lasten syöpiksellä rutiininomaisesti flunssakauden aikaan.

On selvää, että riskejä tulee torjua, mutta mikäli lapsen isä on estynyt sairautensa vuoksi olemasta läsnä synnytyksessä pitää äidille taata oikeus tukihenkilöön.

Satunnaisesti mietin, mikä meissä ihmisissä on oikeasti näin pahasti pielessä. Eilinen Hesarin uutinen vammaisten avustajista oli poikinut peräänsä useita kommentteja joissa hyvin tylysti ja kylmästi päiviteltiin sitä, kuinka kalliiksi vammaiset yhteiskunnalle tulevat. Oikeasti on pöyristyttävää että ihmiset ilmiselvästi suuttuvat ajatuksesta, että myös vammaisilla olisi perusihmisoikeudet. Viestien lukeminen nosti verenpaineetta taas siinä määrin, että hihat palavat ilmiliekeissä.

Kuten jo tänään uutisoitiin, vammaisfoorumin mukaan kuntaliiton Merikallion arviot siitä, kuinka paljon uusia asiakkaita tämä toisi olivat vähintäänkin yliampuvia, varsinkin kun suurin osa vaikeasti vammaisista on jo tavalla tahi toisella avun piirissä.

Kuntaliiton asenne kertoo lähinnä ehkä käytännön realiteetteja. Vaikka henkilölle olisi myönnetty oikeus henkilökohtaiseen avustajaan se kunnasta riippuen joko toteutuu tahi ei toteudu. Subjektiivinen oikeus avustajaan toisi kunnalle myös velvotteita palvelun tarjoamiseen samalla tavoin kuin lasten päivähoidossa jo on. Osin kyse on kunnissa rahapulasta, mutta myös asenneongelmasta priorisointien suhteen. Tuttavani lapselta evättiin lakisääteisiä oikeuksia rahapulaan vedoten – samaan aikaan kunta investoi uuteen urheiluhalliin useita miljoonia. Pienten kuntien ongelmana on myös toisinaan se, ettei valitustietä päätöksistä todellisuudessa ole jos sama ihminen sekä päättää asioista että asioihin kohdistuvista valituksista.

Tuossa kuukausi sitten Jenni- Juulia kirjoitti blogissaan televisiodokumentista jossa sivuttiin laitosten käytäntöä pakottaa vammaiset vaippoihin. Sen verran paljon olen ystäviltä ja tutuilta kuullut, että tämä tuntuu olevan meillä enemmän käytäntö kuin poikkeus monenlaisissa laitoksissa eikä tunnu ollenkaan olevan kiinni asiakkaan pidätyskyvystä. Vieläkin nöyryyttävämpää on, että vaippoja joissain laitoksissa sallitaan asiakkaalle vain kolme päivässä. Ystäväni ostaa ylimääräisiä kroonikkovaippoja vanhustenhoitolaitoksessa olevalle äidilleen ja vaihtaa aina vaipat vieraillessaan. Äiti pystyi laitokseen tullessaan kyllä käymään vessassa avustetusti ja osasi hätänsä ilmoittaa selkeästi puhumalla. Nyt parin vuoden laitosreissun seurauksena ulostuskyky on heikentynyt niin, että sitä joudutaan mekaanisesti auttamaan. Samanlainen kohtalo on ystäväni mukaan useimmilla niistä vanhuksista, joita hän on nähnyt äitinsä luona vieraillessa.

Ja tämänkaltaisille ihmisille tuolla Hesarissa ja kaduilla ollaan kateellisia siitä avusta, joka mahdollistaisi heille sängystä nousemisen, vessassa käynnin, kotona olemisen, normaalin liikkumisen. Mahdollistaisi opiskelun ja työn, ihmisen elämän.

Vanhasen torstainen puuskahdus median tavasta nostaa yhteiskunnan huonovointisuutta esille on suututtanut tässä jo pari päivää oikein kunnolla. Vanhanen sanoi Hesarin mukaan näin:

“Median tapa osoittaa jonkin ihmisryhmän huonovointisuus tilastoista vie huomion pois siitä seikasta, että tutkimusten mukaan ihmisten taloudellinen tilanne on yleisesti ottaen parantunut. Suuren suomalaisen enemmistön tilanne on parantunut“

En voisi olla juurikaan eri mieltä itse asiasta. Ensinäkään pääministerin asia ei ole päättää mitä media kirjoittaa – siitäkään huolimatta että vapaa media on viimeaikoina ollut kiinnostunut lähinnä poliittisten miespäättäjien seksielämästä. Törppöjä häiriköitä on aina ollut politiikassa. Ymmärrän, että tulee yllätyksenä tilanne jossa sen koommin media eivätkä kaikki poliitikotkaan enää sanattomasta sopimuksesta suojele törttöilyyn ja vonkaamiseen taipuvaisia vallanpitäjiä. Maan tapahan on ollut hyssytellä tämä ilmiö olemattomiin.

Se, että media tuo esiin huonovointisten tilannetta on omiaan myös tuomaan sitä päättäjien tietoisuuteen. Jo kuntapuolella huomaa, että virka- ja luottamusmiehille on liiankin usein tärkeämpää mitä mielipidekirjoituspalstoilla kirjoitetaan kuin se, mitä luottamustoimissa päätetään.

Tuloerojen kasvun myötä joidenkin ihmisryhmien taloudellinen tilanne on toki parantunut, mutta samaan aikaan kroonistunut köyhyys koskettaa kasvavaa osaa kansaa. Ne jotka voivat huonosti, voivat todella huonosti. Miksi siitä pitäisi vaieta? Jotta kukaan ei syyllistyisi omasta hyvinvoinnista? Jotta ongelmia ei tarvitsisi korjata?

Yhteiskunta jossa ei voida keskustella todellisuudesta on yhteiskunta, jossa en halua elää. Sananvapauden olemus on nimenomaan se, että media ilman valtiollisia tarkastuksia saa puhua siitä mistä haluaa. Media ei valehtele kertoessaan yksittäisten ihmisten pahoinvoinnista. Se on totta silloinkin kun se ei ole enemmistön totuus. Yhteiskunnan hyvinvointia ei voida mitata vain bruttokansantuotteella tai enemmistön palkkatuloilla.

Minusta näyttää siltä, että valtion ylin johto on enemmänkin huolissaan siitä, että kansalaiset saavat nykyään liikaa tietoa hyvinvointikoneiston ongelmista. Iso osa poliittista valtaa on mielikuvapolitiikka – ja se pitkälti perustuu kollektiiviseen uskomukseen siitä, että homma olisi jonkun hanskassa ja että kaikki mahdollinen mitä kansalaisten eteen voidaan tehdä myös tehdään. Näinhän todellisuudessa ei ole – ei ole systeemiä joka ei rattaisiinsa polkisi myös joitain ihmisryhmiä. Mediassa olevat ongelmat koetaan ongelmiksi pitkälti sen vuoksi, että poliittisen päätöksenteon hitaus estää niihin puuttumista nopealla aikataululla.

Lopuksi Vanhanen nuhtelee kansalaisia sanomalla “Esimerkiksi oman elämänsä taloudelliset riskit kannattaa mitoittaa realistisesti oman maksukykynsä mukaan.” En esimerkiksi usko että Stora Enson työntekijöillä oli mitään realistisia keinoja varautua kannattavan tehtaan lopettamiseen ja henkilökohtaiseen konkurssiin. Toisin kuin Vanhanen implikoi, tutkimusten mukaan lähes poikkeuksetta suurten taloudellisten vaikeuksien takana on yllättävä työttömyys, ei suinkaan leväperäinen elämä.